Kävin kirjastossa torstaina ja hipsin sieltä pois neljä kirjaa laukussani. Yksi niistä oli Cecelia Ahernin Ihmemaa. Olen jo monen aikaa halunnut lukea hänen kirjansa P.S. Rakastan sinua ja kävin katsomassa elokuvankin, mutta kirja on aina lainauksessa ja olen liian pieni ja pelokas ihminen tekemään varauksen. Nyt löysin Ihmemaan aivan sattumalta ja päätin kokeilla.
Aloitin sen lukemisen heti päästyäni kotiin ja olen jatkanut ihan kiitettävää tahtia. Teksti on niin äärettömän helppoa ja melkein jokainen luku päättyy johonkin cliffhangeriin, ja lukemista ei vain voi jättää kesken. Tarinan idea on aivan ihana keksintö, juuri sellainen, jonka olisi itse halunnut keksiä. Minne päätyvät kaikki kadonneet esineet ja ihmiset?
Teksti on koukuttavaa, juoni näppärää ja tarina kehittyy koko ajan, mutta mielestäni Ahernilla on kompastuskiviäkin. Näinkin ylistetyn kirjailijan kirjasta en odottanut löytäväni kliseisiä kielikuvia. Tähän hätään en jaksa plärätä mitään esimerkkiä, mutta yksikin kielikuva toi minulle mieleeni äidinkielen opettajan sanat: "älkää missään nimessä käyttäkö teksteissänne esimerkiksi 'hän oli kylmä kuin jää' vertauksia, sellaiset on vanhoja ja loppuunkulutettuja, keksikää ja oivaltakaa uusia asioita". Juuri samantapaisia hömppiä vertauksia on pistänyt silmään ikävän usein kyseisestä kirjasta.
Päähenkilö Sandyn elämä on ollut yhtä mutkakiemuraa ja välillä hänen tunne-elämän koukeroita kuvataan hieman tarkemminkin. Jos olisin syönyt jotain, olisin tukehtunut ruokaani kohdassa, jossa kuvailtiin Sandyn ja hänen terapeuttinsa suhdetta jonakin köytenä, johon kumpikin tekee solmuja ja se kuristaa heidät. Us-ko-ma-ton-ta soopaa !
Kirjan pelastus on ainakin omalla kohdallani juoni juoni juoni, joka koukuttaa ja on pakko lukea tuokin kirja ihan loppuun asti. Tällä hetkellä menen sivulla 301/454.
